Löysin itseni design-tapahtumasta

Sitä päättää päivänsä mainostoimistossa, perustaa oman yrityksen ja tärisee tarmossaan, että nyt, nyt vihdoin voin tehdä kaiken sen, minkä osaan. Käyttää itseäni surutta ja täysillä, kukaan ei neuvo tai tiedä paremmin. Minä ite, oman luovuuteni johtaja. Tähtitaivas kattona, jos sekään, maailmankaikkeushan laajenee jatkuvasti. Paskaa käteen tai ilotulitusta, vain itseäni saan kiittää. 

Sitten tulee se. Henkinen ummetus.

Perkele! Minä olen nyt sisältötoimistossa kolmasosakkaana, eikä minulla ole yhtään ideaa tai mitään sanottavaa. Mistään. Kaikilla muilla tuntuu olevan, järkevääkin. Netistä luin.

Olisipa hieman aiheellista keksiä ja nopsasti, elanto saatava, syötävä, juotava.

Mutta mitä enemmän yrittää pungertaa, sitä pulleampana sykkii otsasuoni. Vaan mitään ei tule ulos.

Ei yhtä Facebook-päivitystä, ei blogikirjoitusta, puhelinsoitoista puhumattakaan. 

"Eskelisen Pedro Sisältötoimisto Kolomesta, terve. Markkinointiasioilla soitan."

"Ymh? Päivää..."

"Niin."

"Niin?"

"Että päivää."

"[TUUT-TUUT]"

Lupsakka svengi kadonnut, minäitse hävinnyt, jähmeys jököttää sisälläni. Olen säilykepurkki ilman avaajaa, kivimuuri vailla porttia. Mihin menit, oman tekemiseni luottohenkilö! Roikkuu ohta kohta kuin pukama, tulee silmille, onko kellään mentaalialueen voidetta. 

Päiviä kuluu. Ei yhtä Facebook-päivitystä, henkilökohtaista tahi yritykselle (Antti kanavoi tyylini, mitä minulle jää), ei blogikirjoitusta, muutama rohkaiseva kontakti puhelimitse, mukava naisääni.

"Tämä on vastaaja."

Joka välissä hermostuttaa, matkalla kotoa toimistolle, töissä ja sieltä pois. Illalla, yöllä, sykkii sietämättömästi, tykyttää. Uni tulee kyllä, mutta siinäpä se. Rekisteröimätön parisuhdekin parahtanee pian, jos tilanne ei tästä tokene. 

Tämä on luomattomuuden tuskaa. Eikä auta, että kaikki kuviteltavissa oleva tekeminen tuntuu tylsältä jo etukäteen. Tähänkö saamattomuuteen olen ikäni tietoisesti valmentautunut, sormeni vetreyttänyt, kaiken lukenut ja ajatellut, aivoni biitsikuntoon pumpannut. Puhtaat alushousutkin laitoin.

Sitten saapui lauantai ja avomorsmaikkuni ehdotti seuraavan päivän ohjelmaan vierailua Kaapelitehtaalle. Siellä on toista päivää Design Market -tapahtuma.

Mahtavaa! Mikään ei saa savolaisjuntin himoja heräämään kuten design-sana. Noh, voijaan myö mennä, jos sinä haluat. Kulta.

Sunnuntaina menimme sinne, Marika sai sisustusideoita, minä en, kuuma oli ja hikeä silmässä, pelastuimme kuitenkin pois.

Kotona päivitin kuulumiseni Facebookiin.

Viikonloput ovat henkisten akkujen laatamisen aikaa. Ja kyllä tällä ihmisvihalla ja design-inholla taas yhen viikon jaksaa.

Ei oo minua varten nuo kammottavan väriset laukut ja oksennuskuosiset vaatteet, hupsut myssykät tai säilykepurkeista askarrellut lampunvarjostimet.

Kun ihastelee ännännettä kierrätysmateriaalista väsättyä tuolia, jossa on huono istua, tulee mieleen kasvatuksellinen asia: missä vaiheessa elämää on sopivaa sanoa ihmiselle, että ootko harkinnut muita uravaihtoehtoja, kun tämä homma ei nyt oikein lähe. Aiheuttaa vain säälinsekaista selkääntaputtelun halua kuten pahasti laulavalle lapselle, poislukien se tahto olla murskaamatta unelmia. Ja käypä jossain toisessa tukanlaittoboutiquessa, tuo nykyinen pehko ei toimi, tässä rahaa.

Lukioaikainen äidinkielen opettajani kyseli meiltä, että mitäs te isoina sitten. Minusta tulee kirjailija! Voisitko, Petri, miettiä vaikka sosiaalialaa. Latisti kyllä tunnelman.

Korkeintaan hoidokkina, siihen asti vejän tällä.

Ja katso: valkeus tuli! Vimmani liekki poltti karstat piipusta.

Minusta tuli taas minä. Vinosti aito ja rouhean rento. Minulla on ääni, minä osaan! Oikein tunsin sen lämmön ja kuohunnan, teki mieleni huutaa.

(Vähän vain totuutta sävytin. Laitetaan siihen eteen design ja hintaan nolla perään. Se on design, siksi maksaa, vaikka on epäkäytännöllinen ja hankalanmuotoinen kaappiin piilotettava. Bloggaritkin vielä kuolaavat sen perään, teennäisyyden kultin jopoilijat pitävät kertakohtaamista kadulla merkkinä syvästä ystävyydestä ja pyytävät alkamaan oleen Pinterestissä. Totuus by Pedro.)

Päätimme täällä töissäkin ottaa itse yhteyttä ensisijaisesti sellaisiin tahoihin, joiden tuotteisiin tai palveluihin meillä on henkilökohtainen suhde. Toivottavasti se aitous tuntuu, kun puhelimesi soi.

Muuta en nyt toivo.

Paitsi sitä, että jalkapalloa ei enää koskaan tulisi ilmaistelevisiosta.